Keskisyke 177, maksimisyke 197 ja 10 kilometriä, näistä oli Hannan Runner’s Twilight tehty. Aikaa meni 1 h 11 min 10 sek.

Olin ajatellut, että juoksisin kympin kenties tuntiin ja varttiin tai hieman vielä pidempään. Yllä näkyvä aika oli siis melkoinen positiivinen yllätys ja en meinannut edes uskoa sitä todeksi.

Perjantain sää oli hieman painostava ja kostea, selkeästi ukkosta ilmassa. Saavuin illalla kuuden paikkeilla Pirkkolan urheilupuistoon. Paikalle alkoi pikkuhiljaa kerääntyä enemmän ja enemmän väkeä, kun starttiaika 19.45 läheni. Samalla taivaalle nousi tummia pilviä ja alkoi sataa. Myös ukkonen jyrähteli. Onneksi sade lakkasi pian ja ukkosen jyrähtelykin alkoi vaimeta. Kun Aki kuulutti, että Tapsa vetää alkulenkin ja venyttelyn, aurinko paistoi jo mukavasti.

Tuntui kuin aika juostessa olisi mennyt siivillä, vaikka lähes viimeisenä tulinkin maaliin (tulokset). Ensimmäinen juomapiste oli kolmen kilometrin kohdalla ja siihen asti olin juossut aika hyvin, tosin pohkeet olivat kipeät ja jotenkin jumissa. Syke oli tässä vaiheessa noin 165. Tämän jälkeen päätin hieman kiristää tahtia ja syke nousi pikku hiljaa korkeammaksi.

Puolessa välissä aloin olla melko hajalla, ei pohkeiden osalta, niissä ei nimittäin enää tuntunut kipua, vaan pikemminkin olin ehkä nostanut vauhtia liian kovaksi. Tässä vaiheessa vastaan tuli Runner’s Highn juoksijan tasotestauksessa todettu anaerobinen kynnykseni, joka oli 175. Toisen juomapisteen kohdalla seitsemässä kilometrissä syke oli jo 180, mutta en silti halunnut hidastaa tahtia, paitsi ylämäissä oli lähes pakko, ettei syke olisi noussut tästä vielä lisää. Viimeiset kaksi kilometriä alkoivat tuntua todella raskailta ja vauhtini alkoi hidastua.

Onneksi Runner’s Highn Simo oli kasin kohdalla tsemppaamassa, siitä sai vähän voimia lisää. Kun putkahdin metsästä Pirkkolan urheilukentälle ja viimeiselle parille sadalle metrille, päätin että nyt vielä kiihdytän kaikki voimat loppuun asti. Maaliviivan ylitettyä katsoin sykettä: 197. Tämä puolestaan oli tasotestauksessa todettu maksimisykkeekseni. Puristin siis lopussa melko hyvin kaikki jäljellä olevat voimat itsestäni.

Maaliin päästyäni oli mahtava fiilis! Oli ihan voittaja olo, olinhan voittanut itseni ja tavoitteeni.